Rengastettu

Olen miettinyt sormuksen ostamista. Enkä ihan minkä tahansa sormuksen: aseksuaalisuutta merkitsevän mustan, yksinkertaisen sormuksen, jota käytetään oikean käden keskisormessa.

Asiahan on niin, ettei kovinkaan moni seksuaali varmastikaan tiedosta kyseisen symbolin olemassaoloa. Se vain viestittäisi mahdollisille muille aseksuaaleille lähistöllä, että kuulun samaan "mieleltään sairaiden" sakkiin. Ja olisihan se tavallaan myös isompi askel kohti oman itsensä hyväksymistä, noin symbolisella tasolla: olisin valmis kantamaan merkkiä aseksuaalisuudestani yleisellä paikalla.

Asiassa onkin vain kaksi ongelmakohtaa.

1) Mistä ihmeestä tuollaisen mustan sormuksen löytää? Niitä kun ei kovinkaan usein kävele vastaan kaupungilla tai hyppää syliin kaupan alelaareista. Ainahan voin toki kierrellä torilla ja etsiä kivisormusta - sekin ajaa asian, kerta mustan värinenkin on.

2) Osaanko käyttää sormusta? Olen aina ollut huono sormuksien käyttäjänä -  en vain oikein ole koskaan osannut elää niiden kanssa. Unohtelen niitä millon minnekin ja ne tuntuvat vierailta sormissa.

Vain kihlasormukseni on poikkeus tähän sääntöön.

Menimme tosiaan poikaystäväni kanssa kihloihin kolme vuotta seurusteltuamme, maaliskuussa. En ota sormusta pois muuta kuin käsiä rasvatessani ja siitä on tullut jo osa minua. Tunnen itseni alastomaksi ilman rakasta sormistani. Mustasta somuksestakin kasvaisi siis kai ajan kanssa osa persoonaani, kunhan vain käyttäisin sitä tarpeeksi usein.

Olisin siis kaksinkertaisesti rengastettu: merkkinä rakkaudesta ja aseksuaalisuudesta; läheisyydenkaipuusta, sitoutuneisuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kiinnostuksen puutteesta seksiä kohtaan. Ei kuulosta lainkaan pahalta minun korviini!

                                                                                                                                                            

Tulipa tänään mielenkiintoinen tilanne vastaan.

Olin grillibileissä ystävieni kanssa ja minun ja kaveripoikani jutut menivät taas aika hulvattoiksi. Meidät kun yleisesti tunnetaan siitä, että juttumme ovat aivan järjettömän pervot ja yliampuvat. Käyttäydymme kuin mikäkin seksihullu pariskunta, jos nyt näin kauniisti asia ilmaistaan. Se nyt vain sattuu olemaan meidän tapamme hassutella. (Pidän oudosta huumorista, rakastan sitä, olen kuin luotu sille!)

Toisella ystävälläni (joka sattuu olemaan suuntaumukseltaan lesbo) on aina vaikeuksia sietää juttujamme. Ymmärrettävää toki, ettei hän halua kuulla mitään typerää läppää siitä, kuinka poika on aina valmis tarjoamaan minulle patukkaansa. Tänään, kun hän vaikutti melko vaivaantuneelta jutuistamme, tuli minulle aivan hirveä halu kertoa hänelle aseksuaalisuudestani. Etten ole mikään seksihullu, vaikka hän ehkä niin luuleekin. Että olemme tavallaan samassa veneessä (not interested in penis).

Jos olisimme olleet kahden kesken, olisin kertonutkin. Olisiko hän ymmärtänyt? Vaivautunut? Hämmentynyt? Säikähtänyt?

Sitä en voi tietää.

Kummallista vain, kuinka eteeni tuli taas tilanne, jossa haluan tulla ulos kaapista, jonka olemassaoloa en edes aikaisemmin tiedostanut.

Oli miten oli, yksi asia on varmaa: rakastan ystäviäni todella paljon. Elämäni olisi kauhean tylsää ilman heitä, he maustavat tämän elämäni keitoksen mitä eksoottisimmilla mausteilla.
   Olen siitä todella kiitollinen. Heidän takiaan tunnen itseni jälleen todella onnelliseksi. Niin onnelliseksi, että melkeinpä lauloin pyöräillessäni sateessa kotiin.