Kuvatuksia mielen sopukoista

...tässä joitain kuvia, jotka kuvaavat tuntemuksiani melko hyvin. Mieleni on taas ailahdellut kuultuani läheiseltä ystävältäni, että poikaystäväni on salaa minulta aika pahastikin maassa aseksuaalisuuteni takia.

Miksei hän voi kertoa sitä minulle?
Ja miksi seksi on hänelle niin tärkeä asia, vaikka se ei ole tähänkään mennessä toiminut meillä ollenkaan?
Miksei hän voi helposti valita selibaattia minun takiani?
Hänhän kuitenkin rakastaa minua, eikö vain?

Mutta kuten kyseinen läheinen ystäväni sanoi:
"Jos se ei voi luopua seksistä ja haluaa sitä vaikka sinä olet aseksuaali, niin se ei todella välitä sinun tunteista."

Tuo herätti ja sai ajattelemaan,
että minulla todellakin on oikeus olla oma itseni.

Ettei minun tarvitse vain "alistua kohtalooni" ja satuttaa itseäni henkisesti mieheni mieliksi.
Kunpa hän vain rakastaisi minua tarpeeksi ymmärtääkseen sen...

Mmmm, cake!

Hahaha, mahtavuutta! Sarjassa: kuinka minun aivoni toimivat.

Ruokaorgasmi

Aivan MAHTAVAA kakkua tänä päivänä grillibileissä (kaiken sen herkullisen muun ruoan lisäksi). Kyseessä oli siis kaunis marsipaanikuorrutteinen kakku suklaa-appelsiini-kakkupohjalla,  jonka sisältä löytyi 3 suussasulavaa täytekerrosta: mansikka- ja appelsiinirahkaa sekä suklaamoussea. Onneksi minulla on kakkunero ystävissäni!

Kakku oli varmasti suoraan sieltä paljon puhutusta seitsemännestä taivaasta, ainakin minun makuhermoni huusivat hallelujaa sitä syödessäni.

Yeah, cake is definitely better than sex!

(Ai mikä tuo otsikko on? Se on yleinen läppä kavereideni keskuudessa: he tietävät, että rakastan ruokaa. He vain eivät tiedä, että se on minulle tosiaan paljon, paljon tyydyttävämpää kuin seksi. Kuka nyt seksuaalista tyydytystä tarvitsee, kun makujen maailma  on niin ihmeellinen? Olenkin kutsunut ruokaa suurimmaksi rakkaudeksi elämässäni, pahoittelut vain poikaystävälleni...)

I'd like to have this one, too <3

Rengastettu

Olen miettinyt sormuksen ostamista. Enkä ihan minkä tahansa sormuksen: aseksuaalisuutta merkitsevän mustan, yksinkertaisen sormuksen, jota käytetään oikean käden keskisormessa.

Asiahan on niin, ettei kovinkaan moni seksuaali varmastikaan tiedosta kyseisen symbolin olemassaoloa. Se vain viestittäisi mahdollisille muille aseksuaaleille lähistöllä, että kuulun samaan "mieleltään sairaiden" sakkiin. Ja olisihan se tavallaan myös isompi askel kohti oman itsensä hyväksymistä, noin symbolisella tasolla: olisin valmis kantamaan merkkiä aseksuaalisuudestani yleisellä paikalla.

Asiassa onkin vain kaksi ongelmakohtaa.

1) Mistä ihmeestä tuollaisen mustan sormuksen löytää? Niitä kun ei kovinkaan usein kävele vastaan kaupungilla tai hyppää syliin kaupan alelaareista. Ainahan voin toki kierrellä torilla ja etsiä kivisormusta - sekin ajaa asian, kerta mustan värinenkin on.

2) Osaanko käyttää sormusta? Olen aina ollut huono sormuksien käyttäjänä -  en vain oikein ole koskaan osannut elää niiden kanssa. Unohtelen niitä millon minnekin ja ne tuntuvat vierailta sormissa.

Vain kihlasormukseni on poikkeus tähän sääntöön.

Menimme tosiaan poikaystäväni kanssa kihloihin kolme vuotta seurusteltuamme, maaliskuussa. En ota sormusta pois muuta kuin käsiä rasvatessani ja siitä on tullut jo osa minua. Tunnen itseni alastomaksi ilman rakasta sormistani. Mustasta somuksestakin kasvaisi siis kai ajan kanssa osa persoonaani, kunhan vain käyttäisin sitä tarpeeksi usein.

Olisin siis kaksinkertaisesti rengastettu: merkkinä rakkaudesta ja aseksuaalisuudesta; läheisyydenkaipuusta, sitoutuneisuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kiinnostuksen puutteesta seksiä kohtaan. Ei kuulosta lainkaan pahalta minun korviini!

                                                                                                                                                            

Tulipa tänään mielenkiintoinen tilanne vastaan.

Olin grillibileissä ystävieni kanssa ja minun ja kaveripoikani jutut menivät taas aika hulvattoiksi. Meidät kun yleisesti tunnetaan siitä, että juttumme ovat aivan järjettömän pervot ja yliampuvat. Käyttäydymme kuin mikäkin seksihullu pariskunta, jos nyt näin kauniisti asia ilmaistaan. Se nyt vain sattuu olemaan meidän tapamme hassutella. (Pidän oudosta huumorista, rakastan sitä, olen kuin luotu sille!)

Toisella ystävälläni (joka sattuu olemaan suuntaumukseltaan lesbo) on aina vaikeuksia sietää juttujamme. Ymmärrettävää toki, ettei hän halua kuulla mitään typerää läppää siitä, kuinka poika on aina valmis tarjoamaan minulle patukkaansa. Tänään, kun hän vaikutti melko vaivaantuneelta jutuistamme, tuli minulle aivan hirveä halu kertoa hänelle aseksuaalisuudestani. Etten ole mikään seksihullu, vaikka hän ehkä niin luuleekin. Että olemme tavallaan samassa veneessä (not interested in penis).

Jos olisimme olleet kahden kesken, olisin kertonutkin. Olisiko hän ymmärtänyt? Vaivautunut? Hämmentynyt? Säikähtänyt?

Sitä en voi tietää.

Kummallista vain, kuinka eteeni tuli taas tilanne, jossa haluan tulla ulos kaapista, jonka olemassaoloa en edes aikaisemmin tiedostanut.

Oli miten oli, yksi asia on varmaa: rakastan ystäviäni todella paljon. Elämäni olisi kauhean tylsää ilman heitä, he maustavat tämän elämäni keitoksen mitä eksoottisimmilla mausteilla.
   Olen siitä todella kiitollinen. Heidän takiaan tunnen itseni jälleen todella onnelliseksi. Niin onnelliseksi, että melkeinpä lauloin pyöräillessäni sateessa kotiin.
 

Ruoska pois käsistäni

On se kummallista, kuinka vaikeaa on hyväksyä helpotusta ahdistukseen.

Olen henkisesti ruoskinut itseäni jo niin pitkän ajan siitä, etten ole kykeneväinen seksiin (jonka tietenkin olen nähnyt jonkinlaisena vammaisuutena, viallisuutena, kelvottomuutena tai epäonnistuneisuutena), että tuntuu aivan liian helpolta vain hyväksyä olevansa tällainen luonnostaan. Etten voi haluttomuudelleni mitään, että se on vain osa persoonallisuuttani.
   Tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta tällaiseen helpotukseen. Kun on tottunut henkiseen kärsimykseen, on siitä vaikeaa päästää irti nopeasti. Kuitenkin sisimmässäni tiedän olevani aseksuaali ja että olen ollut sitä koko ajan.

Kummallista tosiaan, miten tämä ihmismieli toimii...

Mikä ihme tekee seksistä niin ison asian?

En ymmärrä, miksi seksi on nykyään niin suuressa asemassa yhteiskunnassamme. Olemmeko tosiaan niin pahoinvoiva kansa hyvinvointivaltiossa, ettemme osaa mitata onnellisuuttamme muun kuin seksin perusteella?
   Hyvänä esimerkkinä tästä toimii naistenlehti Cosmopolitan. En itse lue lehteä, sillä en koe sitä kiinnostavana muuten kuin sen puolesta, mitä se kertoo ihmisyydestä. Lehden pyhä kolminaisuus - julkisuus, seksi ja vaatteet - ei oikein istu omaan maailmankuvaani: en ole kiinnostunut seksistä, en tarvitse tietoa siitä, kuka julkkis on törttöillyt ja mitä, ja shoppailuksi minulle riittää kirppareiden ja Seppälän kiertäminen silloin tällöin. Enkö siis ole kunnon nainen, kun naistenlehti ei kosketa minua?

Onneksi en sentään inhoa seksiä. Elämä olisi yhtä helvettiä, jos eläisin tässä seksillä yltiömäärin kyllästetyssä maailmassa kokien iljetystä aina nähdessäni paljasta pintaa. Miettikää nyt, miten suurta roolia seksi näyttelee kulttuurissamme.

Itse koen elokuvien seksikohtaukset lähinnä ankeina tai huvittavina: ne eivät sytytä minussa tunteita suuntaan eikä toiseen. Onhan se upeaa, jos jotkut pystyvät nauttimaan siitä, että penis työnnetään heidän sisälleen, mutta tarvitseeko sitä hehkuttaa joka puolella?

Juuri tämä seksistiseksi iskostunut käsitys tekee aseksuaalien elämästä vaikeaa: seksuaalien on melkeinpä mahdotonta kuvitella elämää ilman seksiä tai saati sitten ilman haluja ja fantasioita. Haluaisinkin vain haastaa kaikki blogiini eksyvät henkilöt ajattelemaan, mitä seksi heille merkitsee ja mikä siitä tekee elämisen perusedellytyksen. Ihminen kun ei oikeasti tarvitse seksiä onnellisuuteen.

Pieniä askeleita kaapin kynnyksellä

Silloin, kun vasta arvuuttelin aseksuaalisuuttani, en ajatellut, että siitä kehkeytyisi minulle näinkin iso asia. Tai siis olin ajatellut, että voisin ohittaa asian olankohautuksella, ilman tarvetta asian kertomisesta kenellekään. Siis eihän tämä sinäänsä kosketa ketään muuta kuin minua ja poikaystävääni.

Mutta nyt, kun olen todennut kuuluvani aseksuaalien häviävän pieneen vähemmistöön, tuntuu jotenkin väärältä pimittää niin iso tieto kaikista lähimmiltä ihmisiltä. Varsinkin äidiltäni.

Äitini on aivan ihana ihminen ja olen aina jakanut hänen kanssaan elämäni asiat. Hän on poikaystäväni rinnalla ehkä läheisin ihminen minulle tässä maailmassa. Lisäksi hän ymmärtää ja arvostaa seksuaalivähemmistöjä: olemme käyneet yhdessä useita keskusteluja homoudesta, heteroudesta ja biseksuaalisuudesta. Lisäksi hänen kouluaikojen paras ystävänsä oli homo.

Mutta aseksuaalisuus: en edes tiedä, tietääkö äiti siitä mitään. Ja jos tietää, niin kuinka paljon? Tiedän, että äitini osaa kyllä hyväksyä minut sellaisena kuin olen, mutta osaanko minä kertoa asiasta hänelle vaivautumatta sen pahemmin? Vuosia kestäneistä seksiongelmista, haluttomuudesta ja seksin kiinnostuksen puutteesta kun ei ihan yleisestikään halua puhua äitinsä kanssa - ei ainakaan henkilökohtaisella tasolla.

Silti minusta tuntuu, etten voi täysin hyväksyä itseäni ennen kuin saan juteltua asiasta äitini kanssa. Kai minä haen asialle sellaista "vanhemman siunausta", kuten ennenvanhaan avioliittoa solmiessa oli tapana anoa.

Mistä lie kumpuaa tämä äkillinen kaapista ulos tulemisen tarve, kun en ole aikaisemmin edes kokenut olevani kaapissa?
Lieneekö se puhdasta halua jakaa asia,
halua saada asiaan varmuus,
halua vakuuttaa muut oman tulkinnan oikeudesta
vai kenties tarvetta vakuuttaa itsensä päätelmän aitoudesta?

Kuka tietää, mutta eräästä asiasta olen varma: en voi enää elää valheessa itseäni kohtaan unohtaen koko aseksuaalisuuteni. Enkä myöskään voi pimittää asiaa äidiltäni koko elämäni ajan.

Kertominen hänelle on siis vain ajan kysymys.

Kaksi ystävääni (ja tietenkin myös poikaystäväni) tietävät jo aseksuaalisuudestani. Molemmat ovat olleet ihanan tukevia ja ymmärtäväisiä. Olen siitä heille hyvin kiitollinen.

Muista, ettei vaihtaa saa, jos alkaa kaduttaa

"Millä hinnalla mut viereesi saat?
En mä pyydä liikoja.
Pyydän palan taivasta,
ja pari suudelmaa.


En anna takuita, nyt riskillä vaan.
Rakkaus saattaa satuttaa.
Muista, ettei vaihtaa saa,
jos alkaa kaduttaa.
Vie mut kotiin.

Vie mut kotiin uudelleen,
laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,
kuka on se joka minut omistaa.

Ja mä teen parhaani ja enemmänkin,
et sä et pety milloinkaan,
vannon sen.
Sä korjasit mut taas."

Tällä hetkellä kolahtaa tuon kappaleen sanat todella syvälle sydämeen, varsinkin tuo kohta. Onneksi rakkaani haluaa yrittää saada suhteemme raiteilleen aseksuaalisuudestani huolimatta. Olemme olleet yli kolme vuotta parisuhteessa ja kaksi kuukautta kihloissa (menimme kolmevuotispäivänämme). 

   Hän on aivan uskomattoman ihana: tukenut minua aina ongelmieni kanssa ja nyt, kun tiedostan olevani aseksuaali, hän haluaa seisoa vierelläni, vaikka se tarkoittaakin kompromissien tekemist suuntaan ja toiseen. Rakastan häntä aivan järjettömän paljon, en halua, että suhteemme kaatuu siihen, että olen vihdoinkin löytänyt termin ongelmilleni.

Ei se voi kaatua,

ei saa,

eihän? 

Pohjustusta

Aseksuaalisuus.

Onko se jokin tauti?
Mielenhäiriö?
Kehityshäiriö?
Lapsuuden traumoista johtuva ongelma, josta pääsee kyllä ylitse jos sitä itse haluaa?

Ei.
Aseksuaalisuus on seksuaalisuuden muoto siinä missä homous, heterous tai biseksuaalisuuskin - siinä vain seksuaalinen kiinnostus ei kohdistu kumpaankaan sukupuoleen.

Itse olen heteroromanttinen aseksuaali, eli osaan ihastua, jopa rakastua, mutten tunne vain mieltymystä enkä tarvetta seksiin. Enkä myöskään nauti siitä.

Olen ollut yli kolme vuotta parisuhteessa saman miehen kanssa ja tämä aseksuaalisuus on ollut ongelmanamme koko suhteemme ajan, vaikkei ongelmalla ole oikeaa nimeä ollutkaan aikaisemmin - ei ennen kuin nyt. Olen löytäny itseäni kuvaavan termin, johon minun nyt on vain sopeuduttava.

Tervetuloa seuraamaan matkaani aseksuaalisuuteni hyväksymisen tiellä, suosittelen turvavöiden käyttämistä, sillä matka tulee varmasti olemaan töyssyinen.