"Suudelma - jos viatonkin - esiin nostaa voiman jonkin." -Juice Leskinen

Suudelma,
hyväily,
rakastelu.

"Ensisuudelma on jotain, mitä et ikinä unohda", sanotaan. Liekö se seksuaaleilla oikeastikin noin? Onko ensimmäinen kurkistus verhon raosta seksuaalisen kanssakäymisen maailmaan niin voimakas, että se painuu ikuisesti mielen syövereihin kutkuttavana, hymyilyttävänä muistona?

Itse en rehellisesti edes muista ensisuudelmaani - tiedän vain, ettei suutelu ole koskaan tuntunut oikeastaan miltään, ei hyvältä, eikä pahaltakaan. Pääkopastani puolestaan löytyy muisto, jossa valehtelen silloiselle parhaalle ystävälleni, kuinka mukavalta suudelma tuntui vain, koska niin kaikki odottavat tytön sanovan ensimmäisen suudelman saatuaan. Salaa sisimmässäni sitten ihmettelin pusuttelun jälkeen, mikseivät perhoset liidelleetkään alavatsassani ja miksi kokemus oli vain, noh... kosteat huulet liikkumassa vastakkain, ei mitään muuta.

Nyt kun muistelen ajassa taaksepäin, muistan löytäneeni loogisen selityksen tuntemusten puuttumiselle seuraavienkin poikien pusujen kohdalla: ensimmäinen suutelukumppanini oli varmastikin vain niin huono, että pilasi elämyksen minulta koko loppuelämäni ajaksi. - Aika rankka syytös, vai mitä? Nyt ajatus hymyilyttää, sillä eihän kukaan yksi ihminen (vaikka hänelle ei olisikaan siunaantunut lainkaan suutelijan lahjoja) voi mitenkään "tuhota" toisen kykyä nauttia suutelusta. Sitä paitsi tämä poika ei käsittääkseni edes todellisuudessa ole lainkaan huono suutelija - henkinen anteeksipyyntö on siis paikallaan hänen suuntaansa.
   Kyseessä oli tietenkin ensimmäinen vahvasti aseksuaalinen kokemus elämässäni, vaikken sitä silloin kyennytkään tiedostamaan.

Nykyään pusuttelu on mielestäni ihan mukavaa, sillä se on kätevä tapa osoittaa yhteenkuuluvuuta ja rakkautta. Suudelma on jotain, minkä avulla voin näyyttää, kenelle uskollisuuteni kuuluu ja kuka on minun mieheni.