Joinain päivinä tuntuu niin raskaalta olla aseksuaali.
Poikaystäväni kyllä noudattaa omaa puoltaan sopimuksesta (eli varaa minun näkemiselleni aikaa 3 kertaa viikossa), mutta se on aina samaa vanhaa kauraa: kahville tai jomman kumman luokse vötkyämään. Vaikka olenkin aseksuaali, onko väärin toivoa jotain extraa, hemmottelua? Että kohdeltaisiin kuin kukkaa kämmenellä?
"Minusta tuntuu pahalle, että olet aina äkäinen kun olet hoidellut minut."
Niinpä minä varmaan olen, koska minusta tuntuu niin epäreilulta, ettet sinä joudu ponnistelemaan tämän parisuhteen eteen, vaikka minä rikon itseäni vastaan kerran viikossa. Että minä jatkan suihinottoa vaikka minua oksettaakin.
Syvemmälle.
Pidempään.
"Olet sinä kyllä ihmeellinen nainen."
Voi, kunpa minä olisinkin aivan surkea suihinotossa. Etpähän enää ainakaan haluaisi noin pitkiä sessioita.
Itkua.
Riitaa.
Kriisejä.
Tätäkö rakkaus oikein on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit kommentoida, arvostan kommentteja todella paljon. Ethän kuitenkaan kirjoita mitään törkeyksiä?