Rupean pikkuhiljaa olemaan kokonainen.
Poikaystäväni kanssa systeemi toimii ihan hyvin (jos nähdään 3 kertaa viikossa, hoitelen hänet kerran), vaikka se vaatiikin molemmilta kärsivällisyyttä. Hiljaa hyvä tulee...
Olen paljon onnellisempi nyt, kun saan vihdoin hyväksyä itseni tällaisena. Äitinikin tietää jo eikä ole moksiskaan asiasta.
Kehoitan siis kaikkia, olitte sitten keitä tahansa, hyväksymään itsenne ja oman kehonne sellaisena kuin se on, jos sitä ei voi kauheasti muuttaa: tämä elämä on kuitenkin ainoa, jonka vietätte tässä kehossa ja elämäntilanteessa - luultavasti jopa ainoa elämä, mikä teillä on.
Oppikaa rakastamaan itseänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit kommentoida, arvostan kommentteja todella paljon. Ethän kuitenkaan kirjoita mitään törkeyksiä?